Mysteerinen laulajapaimen

Jo vain minä niin ilahduin, kun teeveestä tuli uusi musiikkiohjelma. Minä odotin koko kesän tutun Pumpsipumin alkamista, mutta jouduin pettymään, koska komea Marko puuttui, ja laulut olivat minulle jokseenkin tuntemattomia. Siksipä tulin erityisen iloiseksi, kun eilen keinutuoliin torkahdettuani heräsin kesken sellaisen Mysteerilaulu-ohjelman.

En minä siitäkään tuntenut niitä laulettuja lauluja, vaan eipä tuo ollut tarpeenkaan. Siinä piti arvuutella vaan sitä, että osaavatko laulajat oikeasti laulaa vai näyttävätkö vain laulavilta. Minä vallan innostuin ja sanoin Vaarille, että tuonne minä ilmoittaudun esiintymään, kunhan kertovat osoitteen. 

Mietin jo valmiiksi, että pukeudun paimentytöksi. Sellainen minä olen oikeasti ollut, paimentanut lehmiä ja lauleskellut niille. Esiintymisasukin minulla olisi valmiina omasta takaa; on essu ja huivi, ja eväskorikin löytyy. Pyhämekon laitan päälle, en arkista mekkoa niin kuin oikeasti paimeneen – onhan se sentään tv-esiintyminen. Laulan siellä ohjelmassa Karjalan kunnailla. Se vakuuttaa ne kyllä heti siitä, että tuossa on laulaja piilossa. Annikki Tähden Muistatko Monrepoon voisi myös olla hyvä valinta, puhumattakaan Katri Helenan Puhelinlangat laulaa -laulusta; se vasta on iloinen ralli. Vaikka voisinhan minä olla siellä ihan hurja ja laulaa jonkun Paula Koivuniemen kappaleen. Täytyypä tuumata ihan ajan kanssa. Minä olen hyvä laulaja; aina olen laulanut ja kovaa varsinkin kirkossa. 

Olisipas hauska yllättää perheen nuori polvi. Voi että he olisivat minusta ylpeitä! Voisivat kertoa kaikille, että meidän Mummu on laulanut telkkarissa ja vielä jonkun julkkislaulajan kanssa! Nyt pitää ottaa jostain selvää, että miten tuonne Mysteeriin pääsee. Sitä ennen täytyy löytää myös paikka, jossa voi harjoitella salaa, ettei Vaarikaan arvaa ja mene kertomaan yllätyksestä etukäteen. 

Taidanpa aloittaa harjoitukset heti tänä iltana tuolla meidän ulkovarastossa. Kyllä varmaan ehdin ainakin yhden säkeistön lurauttaa ennen kuin Vaari huomaa kaivata minua roskapussinvientireissulta takaisin. Täältä tullaan teevee!

Kauppareissu on seikkailu

Jo vain minä niin ilahduin, kun sulkivat meidän lähikauppamme. Laittoivat sen kuulemma remonttiin sen vuoksi, että se muistuttaisi jatkossa enemmän muita saman ketjun kauppoja. 

Tutussa kaupassa on ollut todella helppoa tehdä ostokset. Kun on ojentanut kätensä tietyssä kohdassa, niin on tiennyt, mitä siitä saa. Ensin tuosta noukitaan tomaatit, sitten sipulit ja perunat, seuraavan hyllyn etureunasta leipä ja niin edelleen. Vaarinkin on voinut lähettää yksin ostoksille, kun olen antanut hänelle listan, jossa tavarat ovat valmiiksi siinä järjestyksessä, missä ne tulevat vastaan. 

Nyt meidän pitää lähteä oikein isoon markettiin. Sellaiseen, mistä saa muutakin kuin ruokaa. Enhän minä ensimmäisellä kerralla osannut toimia kaupassa, jossa en aiemmin ollut käynyt. Niinpä minä eksyin Vaarista ja löysin aivan uusia asioita. Voi että se oli hauskaa! 

Ensinnäkin jo vieraita hedelmiä oli niin paljon, että minä kuvittelin itseni etelänmaille. Oikeita, kokonaisia ananaksia oli hyllyssä, ja pelkästään erilaisia omenalajikkeita oli varmaan tusina. Keksihyllyn valikoima oli niin valtava, etten minä pystynyt valitsemaan pelkästään yhtä vaan otin kolme erilaista pakettia. En ollut ennen tiennyt, miten paljon kaikenlaisia mausteita tai ryynejä on olemassa. Ja kahvilaatujakin oli koko käytävän pituudelta! 

Sitten tulivat vastaan kengät ja vaatteet! Onneksi olin ottanut kärryt, sillä kaikenlaista tarpeellista minä löysin ruoka-aineiden lisäksi: Vaarille pitkät kalsarit ja sukat, uuden paidan ja henkselit. Itsellenikin päätin ostaa pari aluspaitaa ja kotihameen. Rintaliivitkin sai siellä valita ihan omin nokin eikä tarvinnut vaivata myyjää! Uuden essun olisin myös ostanut, jos olisin sellaisen löytänyt. Tytär on sanonut, ettei niitä muka enää myydä, kun kukaan muu kuin minä ei kuulemma nykypäivänä käytä esiliinaa. Kaipa se on uskottava, kun ei tällaisessa valtavassa paikassakaan ollut yhtäkään essua näkyvillä. Kaikkea muuta minä löysin: vuodevaatteita, mattoja, verhoja, leluja, kirjoja, astioita ja kaikenlaisia laitteita, joiden käyttötarkoitusta en osaa edes arvata. Mitä tehdään esimerkiksi lihashuoltovasaralla?

Saatoin minä olla hetken eksyksissä, mutta Vaari oli vielä minuakin enemmän hukassa. Hän oli löytänyt ruisleivän ja maidon ja mennyt niine hyvineen autoon odottamaan minua. Siellä oli mies jöpöttänyt melkein tunnin ennen kuin hoksasi soittaa ja kysyä, missä minä viivyn. Puhelun saatuani huomasin ajan kulun ja etsiydyin kohti kassoja. Sieltä jonosta Vaari minut sitten löysi. Hyvä kun tuli avustamaan ostosten pakkaamisessa ja kantamisessa, sillä yllättävän paljon tavaraa tuli ostettua. Juusto, piimä ja viilit unohtuivat, mutta paljon tuli sellaista, mitä en aiemmin ollut huomannut tarvitsevani ja sellaistakin, mitä en tiennyt edes olevan olemassa – niin kuin ihmesieni ja jugurttirusinat.

Vessapaperitkin jäi ostamatta, mutta Vaaria ei samalla viikolla isoon kauppaan enää saanut lähtemään. Soitti pojalle, että tulepas käymään ja tuo tullessasi, kun me emme kaupasta löytäneet. Vaari laskee öitä remontin luvattuun valmistumiseen, mutta minua ei haittaa, vaikka se kestäisi vähän kauemminkin. Minä nimittäin odotan innolla viikoittaisia kauppareissuja jättimarkettiin, sillä olen vielä kolmannenkin kauppareissun jälkeen kuin satukirjan Liisa ihmemaassa. Mitähän sieltä hyllyiltä ensi kerralla löytyy?

Tuulen viemää

Jo vain minä niin ilahduin, kun on niin ihanan sateinen ja myrskyisä sää. Ihan on oikea syksyn tuntu. Minusta on mukavaa, kun päivät pimenevät, ja sade ropisee kattoon; silloin voi ihan luvalla istua sisällä kuuntelemassa radiota ja kutomassa siinä samalla vaikka sukkaa. 

Kyllä minä ennen olen tuulisellakin ilmalla ulkoillut ja siitäkin tykännyt, mutta jatkossa mietin, rohkenenko enää lähteä. Nimittäin toissa päivänä, kun uskaltauduttiin Vaarin kanssa kävelylle, niin ihan meinasi puhuri viedä minut mennessään, kun avasin sateenvarjon tihkusateelta suojaksi. Tuulenpuuska tarttui varjoon ja jeskamandeera, kun sai Variksen Mummu kyytiä! En ole sellaista laukkaa juossut sitten kouluaikojen. Vaari jäi kuin nalli kalliolle. Minä tarrasin varjosta kiinni molemmin käsin, enkä edes ajatellut päästää irti – en hoksannut, että niinkin olisi voinut tehdä. Varmaan ajattelin, että tulee sanomista, jos annan tuulen viedä meidän ainoan sateenvarjon, joka on ostettu syksyllä 1969 Veeti-enon hautajaisiin. 

Tuuli veti minut mukaansa niin nopeasti, etten ehtinyt edes pelästyä, ennen kuin varjo antoi periksi, ja pysähdyin kuin seinään. Sitten vasta säikähdin, ja ihan sydän alkoi läpättää. Onneksi ei tullut autoja vastaan!Vaarikin hätääntyi sen verran, että ei yhtään rutissut varjon rikkoutumisesta. Rinnalle päästyään totesi vaan henkeään haukkoen, että minullehan pitää jatkossa laittaa kiviä taskuun. 

Rikkimenneestä varjosta sain hyvän syyn ostaa itselleni oman sateenvarjon. Itse asiassa ostin uudet meille molemmille. Vaarille sellaisen samanlaisen mustan ja pitkävartisen kuin se rikki mennyt, mutta itselleni valitsin punaisen pamppumallin. Pieneksi pampuksi pakkautuvan mallin ostin siksi, että olen muillakin naisilla nähnyt tuollaisia käsilaukkuun mahtuvia varjoja. Punainen on minun lempivärini, mutta toimii nyt varjossa varoitusvärinä, että älä avaa tuulessa. Vaikka kyllä tuosta tapauksesta sellainen muistijälki jäi, että kun kuulen sanat ”tuulen viemää”, niin mieleen tulee muutakin kuin Clark Gable ja Vivien Leigh.

Keltaiset lehdet

Jo vain minä niin ilahduin, kun on niin kaunis ruska. Tai en minä oikeastaan vielä tänä syksynä ole kunnon ruskaa nähnyt, siis niitä monia punaisen eri sävyjä, kun kaikki puut ovat keltaisia ja oransseja. Vaan minusta se on kertakaikkisien upeaa! Kullankeltaiset koivut saavat harmaan ja sateisen sään näyttämään aurinkoiselta, eikä tuulikaan tunnu niin kylmältä.

Minua rupesi ihan laulattamaan, kun niistä lehdistä minulle tuli mieleen ensin se Olavi Virran laulu Punaiset lehdet, vaan sitten minä muistin, että kyllä keltaisillekin lehdille on oma laulunsa. Vaari tietysti väitti, että ei ole, ja minä melkein annoin periksi, kun en saanut laulun sanoja mieleeni, ja päässä pyöri vain tuo Punaisten lehtien melodia. Minua harvoin harmittaa, mutta nyt oli pakko myöntää, että harmitti.

Harmitti, tai oikeammin kismitti, kiusasi ajatuksia niin paljon, että en viime yönä saanut ollenkaan unta. Kun Vaari oli nukahtanut, niin minä puin ulkovaatteet päälle ja lähdin kävelylle. Menin tuohon lähikadulle, joka on melkein kuin koivukuja, kun siinä on useampia koivuja peräkkäin. Vaikka sihutti vähän vettä, niin siinä katulamppujen loistaessa ja keltaisten lehtien leijaillessa yö oli tosi kaunis. Niska meinasi kyllä jumittaa, kun pällistelin yläilmoihin ja kaipasin penkkiä, jotta olisin voinut istahtaa. Ja silloin minä muistin:

”Keltaisina lehdet hohtaa, polku minut puistoon johtaa, 

penkin luo askel tuo.

Lintu vielä puhkee ääneen, kesän vaikka tietää jääneen,

lehdet vaan peittää maan.

Taas kuin muistoihin nuo lehdet maahan lentää,

niin myös tahtoisin sun kanssas onneen entää.”

Niin se laulu Keltaiset lehdet meni! Sitä lauloi radiossa Merja Rantamäki, jolla oli niin heleä ääni että! Minua rupesi ihan tanssittamaan, ja mikäpä minua esti? Siinä minä lauloin ja tanssahtelin katulampun alla koivunlehdissä kahlaten. Ihan tuntui kuin olisin ollut sadussa – vain prinssi puuttui.

Tai eihän minulta mitään puutunut; prinssini vaan kuorsasi sikeästi omassa sängyssään. Ihmetteli aamulla kovin, kun minä nukuin häntä pitempään ja heräsin rallatellen tuota laulua. Vaan enpä kerro hänelle, mistä minä tuon sävelen muistiini hain! Turhaan huolestuisi, sillä  minä taidan vielä toistekin käydä yksin yöllisissä katutansseissa.

Vaarin kanssa kävelyllä

Jo vain minä niin ilahduin, kun tuli aivan pilvinen päivä. Ilma vaan olla möllötti. Mielestäni se on harvinaista näin syksyllä. Ei tuullut, ei uhannut sateella eikä paistanut aurinko silmiin, joten Vaarilla ei ollut mitään syytä olla lähtemättä kanssani ”ylimääräiselle” päiväkävelylle.

Vaarin kävelyseura nyt toisaalta on vähän sama kuin kävelisi yksin, sillä vaikka minä kuinka yritän pitää keskustelua yllä ja tehdä huomioita naapurustosta, niin hän vaan marssii puhumatta. Minä puolestani tarkkailen naapureita ja heidän pihojaan, sillä televisiossa muistintutkijat kertoivat, että ihmisten, varsinkin meidän vanhojen, on hyvä pitää huomiokykyään yllä ja pysyä tarkkaavaisena.

Esimerkiksi tänään huomasin, että Korhosen piha oli haravoitu, Niemisen piha ei ollut. Järvisen Tuulalla roikkui keittiön pöytäliina pyykkinarulla kuivumassa, joten hänellä oli ollut kylässä se sukulainen, joka aina roiskauttaa kahvia liinalle. Mäkisellä puolestaan olivat lapsenlapset kylässä parhaillaan, koska hiekkaleluja oli portaiden edessä pitkin ja poikin. 

Minusta tuo on hyvä suoritus, sillä Vaari kulkee usein niin kiivasta tahtia, että minulla on täysi työ kipittää perässä. Sekin kyllä vähän vaikeuttaa keskustelemista. Luulisi, että ihmisten tekemiset kiinnostaisivat toista ihmistä, mutta ei. Jotain Vaari saattaa matkalla murahtaa, mutta yleensä vain ohjeistaa minua, että ”Jätä kotiin tuo kommentointi.” Minä mitään kommentoi, vaan yritän keskustella.  

Ei Vaarikaan toki sokkona kävele; kyllä hänkin jotain huomaa, nimittäin kulkupelit. Minä erotan värit ja jos tarpeeksi lähelle pääsen, niin tunnistan Volvon, Mersun ja Volkkarin merkit – ja Ooppelin tietysti, mutta minusta nykyautot ovat kaikki saman näköisiä. 

Naapurien autot saavat Vaarin kielenkannat irtoamaan, mutta se tapahtuu vasta kotona. Varsinkin kun joku on vaihtanut autonsa, niin Vaarilla on monta painavaa mielipidettä, jotka hän mielellään jakaa muillekin. Silloin on minun vuoroni olla hiljaa ja nyökytellä kuulemisen merkiksi, vaikka itse asiasta minä en yleensä ymmärrä höykäsen pöläystä. Luennon kestäessä minä usein alan suunnitella seuraavan kesän kukkaistutuksia.