Jo vain minä niin ilahduin, kun sain vihdoinkin kaikki joulukortit kirjoitetuksi. Viimeisen kirjoitin eilen illalla, vaikka sen olisin voinut jättää myöhemmäksikin. Aion nimittäin henkilökohtaisesti ojentaa sen meidän postinkantajallemme, kuten olen tehnyt joka vuosi.
Tänä vuonna aloitin korttien kirjoittamisen jo marraskuun alkupuolella, että sain varmasti kaikki kirjoitettua hyvissä ajoin. Otin tavoitteeksi kirjoittaa korkeintaan kolme korttia samana päivänä, ettei kirjoituskäsi rupea kramppaamaan. Viime vuonna se teki niin, kun yritin kirjoittaa kaikki 83 korttia yhden viikonlopun aikana, joten otin opikseni.
Enää en jaksa askarrella kortteja itse, vaikka hauskaa se kyllä olisi. Muutaman kortin voisin kyllä tehdä, mutta eihän se olisi tasapuolista, jos toiset saisivat itsetehdyn kortin ja toiset kaupan kortin – siitä se haloo nousisi! Varsinkin kun kaupan korteista valitsen jo niitä, missä toivotus on valmiiksi painettu, vaikka se ei ole niin henkilökohtainen kuin käsin kirjoitettu. Nykyisin on kuitenkin ihan tarpeeksi, kun kirjoitan kaikki osoitteet ja oman nimeni. Vaarille meinaa olla liikaa oman nimikirjoituksen raapustaminenkin, mutta sen verran vaadin toivon häneltä osallistumista. Nimittäin, minun tietääkseni toisen nimikirjoituksen väärentäminen on rikos, ja sellaiseen minä en aio syyllistyä.
Joka vuosi Vaari kauhistelee joulukortteihin uppoavaa rahamäärää ja ihmettelee, että miten se vaan kasvaa. Hänen käsityksensä mukaan ystäväpiirimme on ”luonnollisen poistuman” myötä vähentynyt, joten korttien kustannuksille pitäisi käydä samoin. Minä selitin hänelle, että lähetettävien korttien määrä ei ole suinkaan vähentynyt. Entisistä lapsista on tullut nuoria aikuisia, jotka ovat muuttaneet omiin osoitteisiinsa – toki heille jokaiselle pitää lähettää omat korttinsa! Esimerkiksi tyttären perheelle riitti joskus yksi kortti, mutta nyt kun lapset ovat omillaan, niin kortteja tarvitaan kolme: yksi tyttärelle ja vävylle, yksi tyttärenpojalle Turkuun ja yksi tyttärentyttärelle Jyväskylään.
Nuoriso on vaan niin sähköistynyt, etteivät he meinaa ymmärtää postin kautta kulkevan postin vaatimuksia. Niin kuin esimerkiksi sitä, että minun täytyy tietää heidän osoitteensa, jotta heille voi nuo joulukortit laittaa. Ei nimittäin ole keneltäkään tullut osoitteenmuutoskorttia, vaan äideiltä on pitänyt osoitteet kysyä. Saattaa se tietysti nykyinen postilaitoskin toimia huonosti, sillä en minä ole heiltäkään joulukorttia saanut, vaikka meidän osoitteemme ei ole muuttunut mihinkään. Kyllä on todella huonoa tuuria, jos samalta lähettäjältä katoaa sekä osoitteenmuutoskortti että joulukortti!
Nyt kun kirjoitushomma on hoidettu, niin jäljellä on enää postimerkit. Onneksi ne ovat nykyisin tarroja, eikä tarvitse enää niiden pahanmakuista liimaa nuoleskella. Niin ovat nättejä punatulkkumerkkejä joulumerkit tänä vuonna. Vaari valitti niidenkin hinnasta – tietysti. Vaan minäpä sanoin, että kukapa muu postimerkkejä enää ostaa ja köyhää postilaitosta tukee, ellemme me vanhat rouvat sitä tee? Eikös joulukortti ole lähes katoavaa kansanperinnettä, joten minähän olen varsinainen kulttuuriperinnön vaalija ja välittäjä. Pitäisikös ihan ilmiantaa itsensä sinne maailmanperintölistalle?
Mummu Variksen Blogi 