Päättömät kynttilät

Jo vain minä niin ilahduin, kun tajusin, että tänä vuonna en saanut lahjaksi yhtään tonttu- tai nallekynttilää. Lienevät menneet pois muodista ja hyvä niin.

Polttelin tuossa nimittäin joulusta jääneitä kynttilöitä iltahämärän iloksi ja huomasin siinä, että ne olivat kaikki ihan tavallisia pöytäkynttilöitä. Aiempina vuosina olen aina saanut joltakin sellaisen tontun tai nallen tai jopa enkelin. Joskus niitä on tullut useampiakin samana vuonna. Kauniita ne ovat kyllä olleet, mutta eihän niitä ole voinut polttaa. Hyvänen aika, kuka nyt voi katsoa, kun tonttu palaa, nalle sulaa tai enkelin päästä nousee savua? 

Nättejä kun ovat, niin olen antanut kynttilöiden olla koristeena kirjahyllyssä. Tosin viime kesänä vieraisilla olleet pikkutytöt huomasivat ne ja pyysivät muutamaa tonttukynttilää omakseen. Toki minä ne heille annoin. Vähän jäin kyllä jälkeenpäin miettimään, että pitäisikö minun olla huolissani? Toinen kun olisi halunnut sytyttää tontut palamaan saman tien. Ajatus päättömästä hahmosta ei tyttöä pelottanut eikä tontun tuleen tuikkaaminenkaan olisi häntä hetkauttanut. Minusta se tuntui hyvin tunteettomalta. Ettei vaan olisi tuleva koulukiusaaja? Kun pohdin, josko kuitenkin keskustelisin tytön vanhempien kanssa, niin vaari tuhahti, että minä olen ihan höperö – ja ihan liian herkkä. ”Eiväthän ne ole eläviä olentoja, vaan pelkkää vahaa! Kynttilät on tarkoitettu poltettaviksi. Piste.”

Vaari huomasi, kun taas katselin ”vuosikertakynttilöitäni”, kuten hän niitä kutsuu, ja kysyi, että joko nyt olisi vihdoin aika polttaa ne. ”Sopisi päivän teemaan, niin kuin nuoriso sanoisi”, perusteli vaari ja virnisti minulle. Viisas siippani ehdotti, että polttaisin jäljellä olevat tontut, nallet ja enkelit ulkolyhdyssä. Silloin minun ei tarvitsisi katsella sulavia aivoja ja poskelle valuvia silmiä. ”Hyvä Tuomas joulun tuo, paha Nuutti kynttilät vie.” Kyllä, sopii minulle.

Mainokset

Hoito ja tahto

Jo vain minä niin ilahduin, kun tajusin, miten hyvässä kunnossa me vaarin kanssa olemme. Ymmärsin asian, kun naapurin Airi voivotteli surkeuttaan ja vielä surkeammassa kunnossa olevaa veljeään.

Airin veli on ollut jo pitkän aikaa vuoteenomana. Veljen vahva sydän pompottaa, vaikka järkikulta on ollut lomalla jo kauan. Silmätkään eivät jaksa enää tästä maailmasta juuri kiinnostua. On se niin surullista. Jos ihminen vielä itse tajuaa olotilansa, niin se on aivan hirveää. Kyllä pitäisi ihmisen kuolla kertaheitolla eikä vähitellen näivettymällä.

Tällä viikolla Airi oli veljensä luona vieraillessaan kuullut, kun lääkäri oli kysynyt naapuripetin potilaalta, että onko tällä hoidon tahtoa. Pappa verhon toisella puolella oli jäänyt sanattomaksi, mutta Airi oli kimmastuneena mennyt vanhan herran avuksi ja puuttunut moiseen ala-arvoiseen keskusteluun. Hän oli vastannut miehen puolesta, että tahtoa tällä sukupolvella riittää. ”Herra Tohtori huolehtii vaan siitä hoidosta. Sen pitää tietysti olla parasta mahdollista. Sairaalaan tullaan paranemaan!” Nuori lääkäri oli pyytänyt rouvaa huolehtimaan omista asioistaan ja vetänyt väliverhon Airin nenän edestä takaisin kiinni.

Minä soitin ja kerroin tästä törkeydestä tyttärelle, mutta hän vastasi, että lääkärin kysymys on ollut ihan asiallinen. Lääkäri on tarkoittanut paperia, johon on todistajien läsnä ollessa kirjoitettu, miten tahtoo itseään hoidettavan, jos menee tosi huonoon kuntoon – niin kuin nyt vaikka Airin veli. ”Eli että jos toivoa paremmasta ei enää ole, niin kauanko yritetään säilyttää vihanneksena”, selitti tytär. ”Jokainen voi hoitotahdossaan määrätä ennakkoon oman hoitonsa lopettamisesta. Silloin ei omaisten tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa raskaasta päätöksestä.”

Minä tuumasin, että me vaarin kanssa emme halua vihannesosastolle. Jos näyttää siltä, että kohtaloksi tulee maata silmät kiinni toisten käänneltävänä, niin se on kyllä heippa vaan ja hautausmaalle. Sovin tyttären kanssa, että seuraavalla kerralla teemme minulle ja vaarille sellaisen hoito-ohjeen.

Kun otin asian puheeksi, niin vaarilla oli ainakin tahto kirjoittamista vaille valmis: ”Ei piikkejä. Ei piuhoja. Ei suolatonta ruokaa. Kermaa, voita ja sokeria loppuun asti.”

Epäilen kyllä, että vaarin versio saattaa viralliseksi asiakirjaksi olla liian lyhyt ja ytimekäs.

Hyvää uutta vuotta 2019 toivoo Mummu

Jo vain minä niin ilahduin, kun oli taas aika juhlia vuoden vaihtumista. Tosin, en minä jaksanut keskiyöhön valvoa, vaarista nyt puhumattakaan. Me menimme nukkumaan tavalliseen tapaan uutisten ja Urheiluruudun jälkeen.

Yöllä minä kuitenkin heräsin kauheaan jytkeeseen ja paukkeeseen, joka ylitti vaarin kuorsauksenkin. Sälekaihtimien takaa kurkistin ulos ja näin naapurin nuorison ampumassa raketteja. Vielä viime viikolla minäkin intoilin vaarille, että jospa mekin ostettaisiin raketti ja paukautettaisiin tänä vuonna ihan varmuuden vuoksi, kun uutisissa kerrottiin, että ensi vuonna ei enää ehkä saa. ”Ei ole ennenkään lennätetty rahaa taivaalle ja ei kyllä lennätetä nytkään”, tuumasi hän, ja neuvottelut loppuivat siihen.

Sitäpä ei vaari arvannut, että uhmapäissäni ostin salaa tähtisadetikkuja. Niitä sai eurolla kaksi pakettia ja olivat vielä kätevästi kotikaupan kassan vieressä myytävänä. Vaarin nukkuessa minä hilpaisin nuorison mukaan. Vähän ne minua ihmettelivät, varsinkin kun pitelin korviani kovassa paukkeessa, kun myssyni ei ääntä eristänyt. Yksi tyttö huomautti ystävällisesti, että tädiltä on unohtunut ulkovaatetus, mutta minä vakuutin, että myssy ja villatakki riittävät sen hetken, kun oma ilotulitukseni kestää. En minä aikonut räntäsateessa yömekkoani kastaa yhtään sen enempää kuin oli pakko, ja paljaita sääriäkin rupeaa helposti kolottamaan.

Niinpä minä pyysin yhdeltä pojalta tulta tikkuihini ja poltin ne kaikki kaksikymmentä. Ensin minä sytyttelin niitä yksi kerrallaan ja viskoin ilmaan huutaen hyvän uuden vuoden toivotuksia. Neljännen tikun jälkeen hihkuminen alkoi kuitenkin tuntua kurkussa ja seitsemännen jälkeen käsikään ei jaksanut lennättää säihkeitä kovin ylös.

Periksi en aikonut antaa, joten pyysin poikaa sytyttämään kaikki loput tähtisateet yhtä aikaa. Minä en uskaltanut heittää sellaista määrää kerralla ilmaan, jotta tikku ei osuisi keneenkään, joten seisoin siinä keskellä pihaa käsi ojossa kohti taivasta. ”Täti on kuin Vapaudenpatsas”, sanoi silloin ääni nuorten joukosta. Ai että minulle tuli hyvä mieli!

Loistoni sammuttua hiivin hiljaa takaisin, vaihdoin yömekkoni kuivaan ja kömmin sänkyyn vaarin viereen. Aamulla poskilihakset kramppasivat, sillä olin nukkunut suu korvissa koko yön. Mutta väliäkö tuolla pienellä kivulla, koska ei sitä joka mummua nähtävyydeksi kehuta.

 

 

Kulttuuria kerrakseen

Jo vain minä niin ilahduin, kun Irma vei minut kulttuurikierrokselle. En ole eläissäni käynyt museossa, mutta nytpä kävin peräti kuudessa yhden päivän aikana!

Irma on aina ollut hyvin kulturelli henkilö. Toissa viikolla hän tulla tupsahti meille kylään ja ilmoitti, että huomenna lähdetään kulttuuriretkelle. Turku on kuulemma niin nähty. Hän tahtoi Tuusulanjärven maisemiin ja lupasi opastaa minutkin Suomen taiteen kultakauden ytimeen.

Vaari ei arvannut, että kutsu koski myös häntä. Entisenä kansankynttilänä Irmalla on taito saada ihmiset toimimaan ohjeittensa mukaan, joten ennen kuin vaari huomasikaan, hän jo istui ratin takana keula suunnattuna ”kohteeseen”, kuten Irma asian ilmaisi.

Naistenviikon ja Aino-nimeni kunniaksi Irma halusi viedä minut Ainolaan. Irma tiesi kertoa, että Ainola on säveltäjämestari Sibeliuksen koti. Ajatella, että joku mies antaa nimen kodilleen vaimonsa mukaan! Minusta se oli vallan hurmaavaa. Lisäksi Irma kertoi, että Sibeliuksella on 150-vuotispäivät. Minä jo kerkesin ihmetellä, että voidaanko me noin vain mennä kuuluisan ihmisen syntymäpäiville, mutta ajomatkan aikana minut luennoitiin ajan tasalle.

No, me naiset kävimme Ainolassa ja herkuttelimme kahvilan suklaakakulla. Ja sitten menimme käymään Aholassa. Ja Halosella. Ja Lottalassa. Ja Erkkilässä. Ja Aleksis Kiven kotona. Tai en ole enää ihan varma, missä me kävimme, kun kävimme niin monessa paikassa. Joidenkin kuuluisien koteja ne kuitenkin olivat, ja paljon oli tauluja seinillä, paitsi Kivellä. Eikä Lottalassakaan tainnut tauluja olla. Ainakaan siellä ei ollut valokuvaa Irmasta. Se harmitti häntä suuresti, sillä hän on nuoruudessaan ollut lotta.

Retkipäivästämme tuli pitkä, koska Irman mielestä oli järkevää kiertää kaikki vastaan tulleet kohteet, kun kerran sinne asti oli lähdetty. Vaaria ei Irman järkeily miellyttänyt, vaikka hän kuskasikin meidät paikasta toiseen. Irman neuvosta minä säästin pitkän pennin ostamalla heti Ainolassa reilut 50 euroa maksavan Museokortin, mutta sekään ei saanut vaaria hyvälle tuulelle, vaikka sillä pääsi joka paikkaan ihan ilmaiseksi!

Vaari kieltäytyi ”tauluista ja huonekaluista”, kuten hän asian ilmaisi. Hän jökötti autossa koko päivän, eikä hänellä ollut edes eväitä mukana! Lottalassa hän vihdoin suostui menemään museon kahvilaan. Hyvä niin, sillä meillä meni näyttelyssä varmaan yli tunti.

Maha Ooppelin kanssa kilpaa mouruten vaari hurautti päivän päätteeksi suoraan Turkuun ja jarrutti vasta Irman kotioven edessä. Kun hän nosti kättään jäähyväistervehdykseen, niin näin päivän ensimmäisen, ja toistaiseksi viimeisen, hymyn. Minulle hän tokaisi, että Irman palauttaminen kotiinsa on hänen tämän vuoden kulttuuritekonsa. No, voi kai sen niinkin ilmaista.

Sorsat ovat hyötyeläimiä

Jo vain minä vallan riemastuin, kun sorsat tulivat tervehtimään minua. Tänään ne taapersivat taas ihan mökin kuistille asti. Sorsat ovat kuin sukulaisperhe, joka käy kesällä säännöllisin väliajoin vieraisilla, mutta häipyy maisemista syksyn tullen.

Jo vuosien ajan sorsilla on ollut vakituinen pesäpaikka mökkirannan kaislikossa. Aamuisin emo uittaa poikueensa rannan poikki Lahtisten suuntaan ja iltasella takaisin. Muutaman kerran olen ollut saunan jälkeen iltauinnilla poikueen kanssa. Me olemme emon kanssa niin tuttuja, ettei se pidä minua vaarallisena, vaan kellumme rintarinnan, jos satumme aalloille samaan aikaan.

Vaarin murinasta huolimatta minä olen aina syöttänyt sorsan perheitä. Ensialkuun heittelin pullanpaloja laiturilta, mutta kun vaari marisi, että ei halua uida lintulammikossa, niin siirsin tarjoilun rannalle. Minä istun jakkaralla, ja sorsat taapertavat ympärillä. Ei ole vaari tyytyväinen siihenkään.

Vaarin mielestä minun sorsani ovat liian kesyjä. Hänen mukaansa ne ovat kakkakoneita, jotka ovat kelvollisia vain paisteina. Minusta ne ovat hellyttäviä seuralaisia. Varsinkin silloin, kun koko pesue tulee emon johdolla kuistille ilmoittamaan, että nyt olisi aika ruokkia heidät.

Onhan se toki myönnettävä, etteivät lintujen jälkeensä jättämät kakat mitään erityisiä kuistinkaunistuksia ole. Ne näyttävät lähinnä nykytaiteen tuotoksilta, joista joku asiantuntija tietysti saattaisi löytää ylevää sanottavaa. Vaarille en kuitenkaan edes yritä tarjota taiteellista näkökulmaa puolustaessani sorsien marssioikeuksia.

Sorsien tuotokset ovat kuitenkin varsin hyödyllisiä, sillä niistä näkee, milloin mustikat alkavat kypsyä. Jos haluaa välttää turhat marjanetsintäreissut, niin ei kannata mennä metsään ennen kuin sorsat ovat jättäneet jälkeensä sinisiä roiskeita. Kätevää, sanon minä.

Seksuaalista häirintää

Jo vain minä niin ilahduin, kun nuori mies taputti minua pepulle. Olin niin otettu, että menin ihan sanattomaksi. Olenhan minä kuullut, että naisia voidaan kehua herkkupepuiksi ja taputella, mutta että niin kävisi minulle vielä tällä iällä… Sitä en olisi uskonut!

Olin kaupan kassalla juuri maksanut ostokseni ja aloittanut tavaroiden sijoittelua kassiini, kun tunsin jonkun taputtavan takapuoltani. Se oli sellainen nuoren Tauno Palon kaksoisolento, joka kannusti minua etenemään. Ei se komistus minun peppuani mitenkään erityisesti kehunut, mutta virnisti veikeästi ja tuumasi, että voisikos rouva siirtää ahteriaan ja purjehtia väljemmille vesille, että hänkin pääsisi pakkaamaan ostoksensa, ennen kuin maidot happanevat. Eipä ole minua ikinä ennen loistoristeilijään verrattu! Minä olin nuoren miehen huomiosta niin otettu, että en hoksannut huomauttaa, että eihän hänellä ollut ostoksissaan ensimmäistäkään maitotölkkiä.

Kun kerroin tästä kahvipöydässä naapurin Aulille ja vaarille, niin valveutunut Auli löi nyrkkinsä pöytään. ”Törkeää seksuaalista häirintää!” kuulutti hän mielipiteensä. Auli vaati, että tekisin ihailijastani rikosilmoituksen.

Vaari puolestaan päästi tavanomaisen, kyllästyneen pitkän ähkäisynsä. Hän tyrmäsi Aulin tulkinnan kertaheitolla. ”Tapasi mukaan olet jumittanut kassaväylän, kun olet jäänyt pakkaamaan ostoksiasi maksulaitteen viereen”, väitti vaari. ”Oletko varma, että hän taputti sinua eikä vain tökkinyt ostoskärryillään eteenpäin?”

Höh! Mokomatkin ilonpilaajat!

Sadekesän autuus

Jo vain minä niin ilahduin, kun sääennuste lupasi vesisadetta koko loppukesäksi.

Alkukesäkin on ollut tosin melko viileä ja sateinen, mutta minua se ei ole haitannut alkuunkaan. Enemmän haittaa oli niistä parista kesäkuun loppupuolen hellepäivästä, kun meinasi ihan hikeä pukata. Nyt on paljon mukavampaa, kun ei tarvitse olla koko ajan aluspaitaa vaihtamassa, ja saa pitää villatakin päällä. Minulla on niin alaston olo ilman villatakkia.

Minä en ymmärrä jatkuvaa valitusta sateisesta kesästä. Sateeseen täytyy vain varustautua ottamalla sateenvarjo mukaan ja laittamalla kumisaappaat jalkaan. Ei siinä sen kummempaa pitäisi olla. Jos viluttaa, niin lisää vaatetta päälle. Kyllä viileä ja sateinen sää on helpompi kuin helle, sillä mitenkäs kuorit nahkasi pois silloin, kun sekin tuntuu olevan liikaa? Ei, ei. Ei ole helle mukavaa.

Sateella saa ihan hyvällä omallatunnolla kököttää kotona ja seurata teeveen päiväohjelmia, eikä kenelläkään ole mitään valittamisen aihetta. Jos poutasäällä viihtyy sisällä, niin heti on jälkipolvi huolissaan, ettei ulkoile tarpeeksi. Takaterassilla kahvittelua ei kuulemma lasketa ulkoiluksi, vaikka mitä muuta se muka on? Ulkonahan siinä istutaan.

Ei ole tarvinnut kukkia eikä nurmikkoakaan kastella. Siinä on meiltäkin säästynyt pitkä penni tänä kesänä. Saatikka se vaiva vaarilta, kun on pitänyt leikata ruoho! Takapihan nurmipläntti ei ole iso, vaan on sen leikkaamisessa silti oma vaivansa. Nytpä ei ole tarvinnut pöristää kuin pari kertaa, kun ei ole ruoho ehtinyt kasvaa niin vikkelään kuin aurinkoisina kesinä.

Nuorisoltakin on varmasti säästynyt rahaa, sillä poika ei liene moottoripyörällään tänä kesänä montaa kilometriä ajanut. Grillaaminenkin on kuulemma jäänyt sateen vuoksi, joten sadekesä on pakottanut hänet syömään kunnon ruokaa eikä pelkkää olutta ja makkaraa.

Onkohan kukaan muuten keksinyt tutkia kylmän ja sateisen kesän terveysvaikutuksia? Hukkumisiahan on tietysti vähemmän, se jo tiedetään, mutta ihan varmasti on vähemmän myös moottoripyöräonnettomuuksia ja epäterveellisen ruoan aiheuttamia veritulppia ja infartteja. Eikä kukaan pääse läkähtymään hengiltä, kun on viileää. Voi kunpa muutkin ihmiset ymmärtäisivät, miten terveellisen kesän ovat tänä vuonna saaneet!