Kulttuuria kerrakseen

Jo vain minä niin ilahduin, kun Irma vei minut kulttuurikierrokselle. En ole eläissäni käynyt museossa, mutta nytpä kävin peräti kuudessa yhden päivän aikana!

Irma on aina ollut hyvin kulturelli henkilö. Toissa viikolla hän tulla tupsahti meille kylään ja ilmoitti, että huomenna lähdetään kulttuuriretkelle. Turku on kuulemma niin nähty. Hän tahtoi Tuusulanjärven maisemiin ja lupasi opastaa minutkin Suomen taiteen kultakauden ytimeen.

Vaari ei arvannut, että kutsu koski myös häntä. Entisenä kansankynttilänä Irmalla on taito saada ihmiset toimimaan ohjeittensa mukaan, joten ennen kuin vaari huomasikaan, hän jo istui ratin takana keula suunnattuna ”kohteeseen”, kuten Irma asian ilmaisi.

Naistenviikon ja Aino-nimeni kunniaksi Irma halusi viedä minut Ainolaan. Irma tiesi kertoa, että Ainola on säveltäjämestari Sibeliuksen koti. Ajatella, että joku mies antaa nimen kodilleen vaimonsa mukaan! Minusta se oli vallan hurmaavaa. Lisäksi Irma kertoi, että Sibeliuksella on 150-vuotispäivät. Minä jo kerkesin ihmetellä, että voidaanko me noin vain mennä kuuluisan ihmisen syntymäpäiville, mutta ajomatkan aikana minut luennoitiin ajan tasalle.

No, me naiset kävimme Ainolassa ja herkuttelimme kahvilan suklaakakulla. Ja sitten menimme käymään Aholassa. Ja Halosella. Ja Lottalassa. Ja Erkkilässä. Ja Aleksis Kiven kotona. Tai en ole enää ihan varma, missä me kävimme, kun kävimme niin monessa paikassa. Joidenkin kuuluisien koteja ne kuitenkin olivat, ja paljon oli tauluja seinillä, paitsi Kivellä. Eikä Lottalassakaan tainnut tauluja olla. Ainakaan siellä ei ollut valokuvaa Irmasta. Se harmitti häntä suuresti, sillä hän on nuoruudessaan ollut lotta.

Retkipäivästämme tuli pitkä, koska Irman mielestä oli järkevää kiertää kaikki vastaan tulleet kohteet, kun kerran sinne asti oli lähdetty. Vaaria ei Irman järkeily miellyttänyt, vaikka hän kuskasikin meidät paikasta toiseen. Irman neuvosta minä säästin pitkän pennin ostamalla heti Ainolassa reilut 50 euroa maksavan Museokortin, mutta sekään ei saanut vaaria hyvälle tuulelle, vaikka sillä pääsi joka paikkaan ihan ilmaiseksi!

Vaari kieltäytyi ”tauluista ja huonekaluista”, kuten hän asian ilmaisi. Hän jökötti autossa koko päivän, eikä hänellä ollut edes eväitä mukana! Lottalassa hän vihdoin suostui menemään museon kahvilaan. Hyvä niin, sillä meillä meni näyttelyssä varmaan yli tunti.

Maha Ooppelin kanssa kilpaa mouruten vaari hurautti päivän päätteeksi suoraan Turkuun ja jarrutti vasta Irman kotioven edessä. Kun hän nosti kättään jäähyväistervehdykseen, niin näin päivän ensimmäisen, ja toistaiseksi viimeisen, hymyn. Minulle hän tokaisi, että Irman palauttaminen kotiinsa on hänen tämän vuoden kulttuuritekonsa. No, voi kai sen niinkin ilmaista.

Mainokset

Sorsat ovat hyötyeläimiä

Jo vain minä vallan riemastuin, kun sorsat tulivat tervehtimään minua. Tänään ne taapersivat taas ihan mökin kuistille asti. Sorsat ovat kuin sukulaisperhe, joka käy kesällä säännöllisin väliajoin vieraisilla, mutta häipyy maisemista syksyn tullen.

Jo vuosien ajan sorsilla on ollut vakituinen pesäpaikka mökkirannan kaislikossa. Aamuisin emo uittaa poikueensa rannan poikki Lahtisten suuntaan ja iltasella takaisin. Muutaman kerran olen ollut saunan jälkeen iltauinnilla poikueen kanssa. Me olemme emon kanssa niin tuttuja, ettei se pidä minua vaarallisena, vaan kellumme rintarinnan, jos satumme aalloille samaan aikaan.

Vaarin murinasta huolimatta minä olen aina syöttänyt sorsan perheitä. Ensialkuun heittelin pullanpaloja laiturilta, mutta kun vaari marisi, että ei halua uida lintulammikossa, niin siirsin tarjoilun rannalle. Minä istun jakkaralla, ja sorsat taapertavat ympärillä. Ei ole vaari tyytyväinen siihenkään.

Vaarin mielestä minun sorsani ovat liian kesyjä. Hänen mukaansa ne ovat kakkakoneita, jotka ovat kelvollisia vain paisteina. Minusta ne ovat hellyttäviä seuralaisia. Varsinkin silloin, kun koko pesue tulee emon johdolla kuistille ilmoittamaan, että nyt olisi aika ruokkia heidät.

Onhan se toki myönnettävä, etteivät lintujen jälkeensä jättämät kakat mitään erityisiä kuistinkaunistuksia ole. Ne näyttävät lähinnä nykytaiteen tuotoksilta, joista joku asiantuntija tietysti saattaisi löytää ylevää sanottavaa. Vaarille en kuitenkaan edes yritä tarjota taiteellista näkökulmaa puolustaessani sorsien marssioikeuksia.

Sorsien tuotokset ovat kuitenkin varsin hyödyllisiä, sillä niistä näkee, milloin mustikat alkavat kypsyä. Jos haluaa välttää turhat marjanetsintäreissut, niin ei kannata mennä metsään ennen kuin sorsat ovat jättäneet jälkeensä sinisiä roiskeita. Kätevää, sanon minä.

Seksuaalista häirintää

Jo vain minä niin ilahduin, kun nuori mies taputti minua pepulle. Olin niin otettu, että menin ihan sanattomaksi. Olenhan minä kuullut, että naisia voidaan kehua herkkupepuiksi ja taputella, mutta että niin kävisi minulle vielä tällä iällä… Sitä en olisi uskonut!

Olin kaupan kassalla juuri maksanut ostokseni ja aloittanut tavaroiden sijoittelua kassiini, kun tunsin jonkun taputtavan takapuoltani. Se oli sellainen nuoren Tauno Palon kaksoisolento, joka kannusti minua etenemään. Ei se komistus minun peppuani mitenkään erityisesti kehunut, mutta virnisti veikeästi ja tuumasi, että voisikos rouva siirtää ahteriaan ja purjehtia väljemmille vesille, että hänkin pääsisi pakkaamaan ostoksensa, ennen kuin maidot happanevat. Eipä ole minua ikinä ennen loistoristeilijään verrattu! Minä olin nuoren miehen huomiosta niin otettu, että en hoksannut huomauttaa, että eihän hänellä ollut ostoksissaan ensimmäistäkään maitotölkkiä.

Kun kerroin tästä kahvipöydässä naapurin Aulille ja vaarille, niin valveutunut Auli löi nyrkkinsä pöytään. ”Törkeää seksuaalista häirintää!” kuulutti hän mielipiteensä. Auli vaati, että tekisin ihailijastani rikosilmoituksen.

Vaari puolestaan päästi tavanomaisen, kyllästyneen pitkän ähkäisynsä. Hän tyrmäsi Aulin tulkinnan kertaheitolla. ”Tapasi mukaan olet jumittanut kassaväylän, kun olet jäänyt pakkaamaan ostoksiasi maksulaitteen viereen”, väitti vaari. ”Oletko varma, että hän taputti sinua eikä vain tökkinyt ostoskärryillään eteenpäin?”

Höh! Mokomatkin ilonpilaajat!

Sadekesän autuus

Jo vain minä niin ilahduin, kun sääennuste lupasi vesisadetta koko loppukesäksi.

Alkukesäkin on ollut tosin melko viileä ja sateinen, mutta minua se ei ole haitannut alkuunkaan. Enemmän haittaa oli niistä parista kesäkuun loppupuolen hellepäivästä, kun meinasi ihan hikeä pukata. Nyt on paljon mukavampaa, kun ei tarvitse olla koko ajan aluspaitaa vaihtamassa, ja saa pitää villatakin päällä. Minulla on niin alaston olo ilman villatakkia.

Minä en ymmärrä jatkuvaa valitusta sateisesta kesästä. Sateeseen täytyy vain varustautua ottamalla sateenvarjo mukaan ja laittamalla kumisaappaat jalkaan. Ei siinä sen kummempaa pitäisi olla. Jos viluttaa, niin lisää vaatetta päälle. Kyllä viileä ja sateinen sää on helpompi kuin helle, sillä mitenkäs kuorit nahkasi pois silloin, kun sekin tuntuu olevan liikaa? Ei, ei. Ei ole helle mukavaa.

Sateella saa ihan hyvällä omallatunnolla kököttää kotona ja seurata teeveen päiväohjelmia, eikä kenelläkään ole mitään valittamisen aihetta. Jos poutasäällä viihtyy sisällä, niin heti on jälkipolvi huolissaan, ettei ulkoile tarpeeksi. Takaterassilla kahvittelua ei kuulemma lasketa ulkoiluksi, vaikka mitä muuta se muka on? Ulkonahan siinä istutaan.

Ei ole tarvinnut kukkia eikä nurmikkoakaan kastella. Siinä on meiltäkin säästynyt pitkä penni tänä kesänä. Saatikka se vaiva vaarilta, kun on pitänyt leikata ruoho! Takapihan nurmipläntti ei ole iso, vaan on sen leikkaamisessa silti oma vaivansa. Nytpä ei ole tarvinnut pöristää kuin pari kertaa, kun ei ole ruoho ehtinyt kasvaa niin vikkelään kuin aurinkoisina kesinä.

Nuorisoltakin on varmasti säästynyt rahaa, sillä poika ei liene moottoripyörällään tänä kesänä montaa kilometriä ajanut. Grillaaminenkin on kuulemma jäänyt sateen vuoksi, joten sadekesä on pakottanut hänet syömään kunnon ruokaa eikä pelkkää olutta ja makkaraa.

Onkohan kukaan muuten keksinyt tutkia kylmän ja sateisen kesän terveysvaikutuksia? Hukkumisiahan on tietysti vähemmän, se jo tiedetään, mutta ihan varmasti on vähemmän myös moottoripyöräonnettomuuksia ja epäterveellisen ruoan aiheuttamia veritulppia ja infartteja. Eikä kukaan pääse läkähtymään hengiltä, kun on viileää. Voi kunpa muutkin ihmiset ymmärtäisivät, miten terveellisen kesän ovat tänä vuonna saaneet!

Äänestämässä

Jo vain minä niin ilahduin, kun kansan edustajaehdokas lähestyi minua henkilökohtaisesti. Minä olin aivan otettu, kun komea nuorimies tuli tällaisen vanhan mummun juttusille ja ihan kädestä käteen ojensi oman esitteensä.

Eikä siinä kaikki. Vaikka torilla oli paljon väkeä, niin tällä miehellä oli aikaa ja halua keskustella juuri minun kanssani. Onneksi olin yksin liikkeellä, eikä vaari ollut hoputtamassa. Siinä me juttelimme niitä näitä kahvia hörpiskellen. En minä politiikasta paljon ymmärrä, mutta ihan järkeviä ajatuksia hänellä oli. Ehdokas tuntui niin mukavalta ja rehelliseltä, että häntä minä päätin äänestää.

Äänestäminen kävikin yllättävän helposti, kun läheisen kauppakeskuksen aulassa oli ennakko- äänestyspaikka ja äänestämään pääsi, kun näytti henkilötodistuksensa. Se kävi äkkiä. Ja hyvä niin, kun nuoren miehen numero oli vielä tallessa.

Vaari oli aivan ällikällä lyöty, kun kerroin käyttäneeni äänioikeuteni kauppareissulla. Ajattelin saavani häneltä kehuja moisesta poliittisesta valveutuneisuudesta, mutta mitä vielä. Noottia tuli, kun en muistanut ehdokkaani nimeä saatikka puoluetta.

Vaan väliäkö tuolla? Mitä suotta odottamaan varsinaista vaalisunnuntaita, kun voi hoitaa asian heti. Velipojat ovat rintamalla minulle äänioikeuden lunastaneet, ja minä olen sitä sen jälkeen käyttänyt. Se on pääasia. Edustajani tehköön parhaansa, jos ja kun eduskuntaan pääsee. Vaikka en hänen nimeään enää muistakaan, niin kyllä minä ystävällisen nuoren miehen tunnistan, kunhan hänet telkkarissa näen.

Herttileeri, jäihän minulle vaalimainos muistoksi! Pitääpä kaivaa se käsilaukusta ja tarkistaa hymypojan nimi. Vaarille en kyllä kuvaa näytä ennen kuin tulos on selvillä. Eläköön jännityksessä muutaman päivän ja arvailkoon, ketä äänestin. Vaalisalaisuus se olla pitää.

Varma merkki

Jo vain minä ilahduin, kun näin varman merkin kesän lähestymisestä. Kyllä se nimittäin niin on, että minihame on varmempi merkki lähestyvästä kesästä kuin västäräkki. Pakkohan sään on lämmetä, jos kesävaateet on otettu käyttöön.

Minä ehdin jo luulla, että eräs tyttönen oli lähtenyt unenpöpperössä liikkeelle ja unohtanut housut kotiinsa. Ennen kuin kerkesin hänelle asiasta huomauttaa, vaari nappasi minua hihasta. Hän oli niin sanotusti tilanteen tasalla ja sanoi minulle, että stop tykkänään, on kevät ja minihameiden aika.

Oli se hamonen niin pieni, että en helmaa juuri jakun alta nähnyt ja ihmettelin, miten vaari sen hoksasi. Hän sanoi päätelleensä asian, koska on sentään huhtikuu, ja nuorilla naisilla on vielä hyvä verenkierto. Riittihän minullekin aikoinaan pelkät nailonit hameen kanssa. Tosin helma oli siihen maailman aikaan selvästi havaittavissa takin alta ja lämmitti vähintään polviin asti.

Ennen vanhaan tyttöjä aina varoiteltiin erinäisistä tulehduksista eikä todellakaan suosittu tuollaisia alapään tuuletuksia. Vaan mistäpä tuon tietää, jos tutkimukset ovat paljastaneet uutta. Kun nykytiedon mukaan avannossa uiminen karaisee ihmistä kestämään paremmin kylmyyttä ja suojaa vilustumisilta, niin ehkäpä pelkän niukasti verhotun alaruumiin ulkoiluttaminen tuottaa samoja tuloksia. Ja säästyy siltä avannon sahaamiseltakin! On tuo nykynuoriso viksua! Täytyypä minunkin vastedes lukea sanomalehden tiedesivut tarkemmin.

Takatalvea odotellessa

Jo vain minä niin ilahduin, kun viime viikolla kuulin, että on luvassa takatalvi. Sitä minä olen nyt hartaasti vartonut, enkä ole muuta ehtinyt kuin lumipilviä tähystellä. Perjantaina luulin jo kunnon tuiskun tulevan, mutta taivas tummeni auringonpimennyksen vuoksi. Ei tullut hiutaleen hiutaletta koko päivänä. Eikä eilenkään.

Ei ole sääennustus tällä kertaa pitänyt paikkaansa. Monta päivää olen turhaan päivystänyt ja kulkenut ikkunasta toiseen, sillä minua harmittaa, kun en tänä talvena ehtinyt kertaakaan hiihtämään. Jos lunta vielä tulee, niin minähän aioin sen hyödyntää. Sukset ja sauvat on haettu verkkovarastosta takaisin, ja ne ovat eteisessä lähtövalmiina.

Eihän sitä vitiä tarvita kuin pari senttiä, kun suksi jo liikkuu. Enkä minä tähän hätään kaipaa edes valmista latua, koska aion lykkiä muutaman reippaan kierroksen pitkin taloyhtiön tontin reunoja. Tuossa nurmella saattaisi onnistua melkein ilman luntakin. Jos ensi yö tuo pelkkää kuuraa, niin se saa kelvata.

Äsken tuli muuten pari hiutaletta! Ei tässä nyt malta nukkumaan mennä. Kyllä se siitä vielä kunnon lumisateeksi muuttuu. Vielä kun varustaudun otsalampulla, niin hyvä on hiihtäjän hiihdellä ja Eino Leinon sanoin ”tiens itse aukaista itselleen ja yksin uhmata yötä”.