Eduskuntaehdokkaat hidastavat elämää

Jo vain minä niin ilahduin, kun vaalimainoksia oli tullut lisää kauppareissun varrelle. Viime viikolla niitä julisteita oli vielä harvakseltaan, mutta nyt on joka tolpassa joku eduskuntapyrkyri. Pitkätukkainen nuorimies on saanut pukumiehiä ja herttaisia naisia ympärilleen.

Minun kauppareissuani edustusehdokkaat ovat hidastaneet. Vaari on ollut ihan huolissaan, kun tavallisesti selviän maitopurkin hakemisesta puolessa tunnissa, mutta nyt on vierähtänyt yli tunti. Oli meinannut edellispäivänä jo lähteä katsomaan, että olenko kaatunut ja loukannut itseni. Vaan eipä minulla mitään hätää ollut. Olin vain huomaamattani jäänyt jutulle muutaman vaalinaaman kanssa. Ovat niin eläväisen näköisiä. Monella – varsinkin naisella – on niin ymmärtäväinen ja myötätuntoinen katse, että ihan huomaamattani olen alkanut heille juttelemaan. Ihan yhtä hyvin kuuntelevat kuin vaarikin. Näillä on se hyvä puoli, että toisin kuin vaari, nämä eivät keskeytä, vaan kuuntelevat loppuun asti. Vastausta heiltä ei saa, mutta eipä saa aina vaariltakaan, joten ihan sama, puhunko hänelle vai pahvipäille.

Näissä pahvipäissä minulla on kaksi suosikkia, joista en vielä ole osannut valita, kumpi olisi parempi. Nuorella pukumiehellä on niin iloinen ja reipas olemus, että hän varmaan jaksaisi huolehtia meidän vanhojenkin asioista. On sen ikäinen, että lienee vielä oma mummukin elossa, ja sieltähän saattaisi ammentaa tietoa meikäläisistä. Toki tuollainen poika mummustaan ja papastaan huolen pitää, joten hyviä hoitajia riittäisi vielä jatkossakin. Toinen suosikkini on sellainen suurisilmäinen naisihminen, jolla on hyvin ymmärtäväinen katse ja osaaottava hymy. Hänelle olen tilittänyt paljon henkilökohtaisiakin asioita, ja hyvin hän on kuunnellut. Voisin ihan väittää, että muutaman kerran on jopa ymmärtäväisesti nyökännyt, mutta se on se myötämielisyys tietysti voinut olla tuulenpuuskankin aikaansaannosta.

Vaari on vakaasti sitä mieltä, että hän ainakin äänestää samaa miestä kuin edellisissäkin vaaleissa. Minut hän ilmoitti kuskaavansa lääkäriin, jos vielä kerrankin erehdyn pahvipäiden juttusille. Höh. En minä mitään lääkäreitä tarvitse. Minulla on hyvä näkö.

Mainokset

Vaalisoppa

Jo vain minä niin ilahduin, kun tienvarrelle oli ilmestynyt vaalimainoksia. Eihän sitä muuten tietäisi, että vaalit on tulossa. Tai ehkä tietäisi, sillä kun tarkemmin ajattelen, niin onhan niitä naamoja ja haastatteluja aamun lehtikin täynnä.

Kaikki lupaavat kaikkea. En minä jaksa niitä lehtijuttuja lukea, mutta tienvarren isot mainokset puhuttelevat minua. Niissä on selkeästi ehdokas ja hänen tärkeimmäksi katsomansa asia esillä. Siinä kun kävelen kaupalta kotiin, niin hyvin ehdin tutkia, mitä kullakin ehdokkaalla on tarjottavana. Katuvalotolpalta toiselle on sopiva matka. Jos ehdokas on tuupannut kuviaan peräkkäisille tolpille, niin ei se haittaa, annan hänelle sitten useamman ajatuksen. Jos hänen ajamansa asia ei kosketa minua, niin aina voi arvioida hänen ulkoista olemustaan. Niin kuin nyt viimeksi näkemäni nuori mies olisi kyllä voinut käydä parturissa ennen valokuvaan menoa. Tietysti onhan se niinkin, että jos on pienipalkkainen työläinen, niin ei sitä rahaa parturikäyntiin ole. Mutta ei köyhyys ja epäsiisteys silti kulje käsikädessä. Työläinen se oli Koiviston Manukin, mutta silti aina siisti, vaikka lehtikuvista näki, miten kuriton tukkakiehkura meinasi aina karata otsalle. Tietysti sillä niihin aikoihin oli ainakin ministerin palkka, kun niihin lehtiin pääsi – mutta silti.

Täytyypäs paikallislehdestä tarkistaa, joko ne vaalit on niin lähellä, että eduskuntaan pyrkijät liikuskelevat meidän tavallisten kuolevaisten joukossa. Sehän tietää nimittäin sitä, että torilla ja kauppojen liepeillä on soppaa tarjolla. Jos oikein osaa päivänsä järjestää, niin viikonloppuna voi säästää ainakin yhden päivän ruoanlaiton. Yhdeltä pyrkyriltä saa varmasti sopan, toiselta makkaran ja kolmannelta jälkiruoaksi kahvin ja neljänneltä ehkä vielä muutaman karamellin.

Vaari on kotiruoan kannattaja, mutta kyllä minä sen ainakin kerran jonkun tekosyyn varjolla vien ilmaisruokakierrokselle. Tiedän toki, että vieraat ihmiset ja varsinkin niiden kanssa puhuminen ovat vaarille myrkkyä, vaan kyllä se siitä tokenee. Kun sitten maistelee soppatykin antimia, ja viereen sattuu joku samanlainen äkäpussi, niin alkavat varmasti verestää armeijanaikaisia makumuistojaan. Jälkeenpäin sitten väittää, että koko ajatus vaalisopalle lähtemisestä oli hänen. Niin aina.

 

Ihana räntäsade

Jo vain minä niin ilahduin, kun alkoi sataa taivaan täydeltä räntää. Minä ja moni muukin varmaan luuli, että kohta se kevät koittaa, kun satoi vettä koko viime viikon. Mutta onpas sentään talvista ilmaa vielä muutaman päivän – tai ainakin tänään.

Nyt siitä on siis nautittava, tuiskusta ja tuulesta, loskasta ja rännästä. Ensi talvesta kun ei tiedä. Voihan olla, että lunta ja kylmää ei enää ensi vuonna tule. Talvi voi olla vain venynyt syksy.

Minä aion vetäistä talvikengät ja toppapuvun päälle ja käydä porskuttamassa läpi kaikki sohjolätäköt, mitkä kävelylenkin varrelle osuvat. Vaari ei luvannut tulla mukaan. Se on hyvä juttu. Eipähän tarvitse varoa, että loska roiskuu hänen päällensä. Nyt kun illankahussa menen, niin voin hyppiä vaikka tasajalkaa eikä kukaan ole näkemässä.

 

 

Seefeld ja Holmenkollen

Jo vain minä niin ilahduin, kun kuulin, että nuo isot hiihtokisat vihdoinkin loppuvat. Viime viikot ovat olleet aivan liian jännittäviä. Vaari ja muut taloyhtiön ukot ovat pitäneet kisastudiota meidän olohuoneessa, mutta ääni on kyllä ollut toinen kuin television vastaavissa.

Ei ole vaarilla enää mitään motkottamista pojanpojalle, kun tämä pelaa niitä tietokonepelejään kuulokkeet korvilla ja karjahtelee itsekseen. Välillä ovat vanhat miehet karjuneet kuin leijonat ja päästelleet suustaan niin rumia, että en toistaa kehtaa. Välillä on sitten tullut haudanhiljaisuus, ja silloin minua vasta onkin pelottanut. Tällä kannustajajoukolla kun on verenpaine pilvissä ilman lisäjännitystäkin. Vaarilta olen vaatinut, että ottaa tupla-annoksen lääkettään ennen Iivon hiihtoja ja Martilta varmistanut, että nitrot on taskussa, ennen kuin olen päästänyt hänet sisälle. Lienee tuo muutaman napin vaivihkaa napannutkin, vaikka ei sitä myönnäkään.

Siitä asti kun tähän rivitaloon muutimme, ovat ukot kokoontuneet talvikisojen aikana meillä. Me naiset istumme samaan aikaan seinän takana Elman luona. Siellä on eri rauhallista. Joskus mekin katsomme hiihtoja, tai oikeastaan aina, sillä kyllä hiihto on niin suomalaisen sydämen asia, että johan se olisi epäisänmaallista olla niitä katsomatta ja suomalaisia kannustamatta. Tosin minä seuraan niitä senkin vuoksi, että tiedän sitten käydä keittämässä lisää kahvia ja tekemässä voileipiä, sen mukaan miten kisat etenevät. Ja voiton kunniaksi olen aina kaadellut palkintoseremoniotten aikana kuppeihin kahvin sijaan konjakkitilkat!

Monta vuotta on sama Erkin tuoma pullo riittänyt. Siellä se meidän keittiönkaapin perukoilla nytkin odottaa mitalikahvitusta. Tänä vuonna olen päässyt tarjoilemaan konjakit vain kerran – Iivon pronssin kunniaksi. Aamulla kuitenkin huomasin, että pullo on silti vajunut. Tutkin pullon, vaan ei se näyttänyt vuotavan mistään. Kun mietin asiaa, niin kyllä konjamiini on haiskahtanut nenääni, vaikka suomaiset eivät mitalipallilla olekaan seisseet. Erityisesti eilen, viidenkympin hiihdon jälkeen, haju oli hyvin voimakas eikä pullon pohjalla ollutkaan enää kuin tilkka.

Ihmettelin asiaa ihan ääneen, mutta vaari murahti, että pitänee kiristää korkki tiu-kemmalle ja tiivistää kaapin ovi.  Vähän minua huolestuttaa, jos korkki kuitenkin vuotaa ja alkoholi pääsee ilmaan. Entä jos se imeytyy ilmasta jauhoihin ja sokereihin, kun ne ovat paperipusseissa siinä vieressä? Jos ei Kaisa anna aihetta vahvistettuun kahvitukseen, niin täytyy pyöräyttää konjakkikakku, ennen kuin kallis aine haihtuu kokonaan.

Nastakengät

Jo vain minä niin ilahduin, kun hoksasin ottaa nastakengät käyttöön. Tytär osti meille molemmille, vaarille ja minulle, sellaiset joululahjaksi jo toissa vuonna, mutta vaari nosti ne yläkaappiin säilöön, ja sinne ne unohtuivat.

Aluksi tytär kyseli, että missäs nastat ovat, ja miksi niitä ei käytetä. Vaari perusteli ensin, että ei ole tarpeeksi liukasta ja sitten, että ei halua kuluttaa uusia kenkiä turhaan, kun vanhat talvikengät ovat vielä ihan hyvässä kunnossa. Nyt kun joka paikassa, varsinkin meidän pihalla, on ihan järkyttävän liukasta, tytär aloitti kuulustelut uudelleen.

Siinä oli kaksi kovapäistä vastakkain, kun todistelivat toisilleen nastakenkien hyviä ja huonoja puolia. Tyttären työkaverin äiti oli viikonloppuna liukastunut niin pahasti, että oli murtanut ranteensa ja kyynärpäänsä, ja siitä oli tytär saanut vettä myllyynsä ja huolestunut meistä. Niin oli tiukkana käydessään, että vaarin oli parjaamansa ”vanhuskengät” etsittävä. Tytär vakuutti, että kyllä nastakenkiä käyttävät muutkin kuin vanhuk-set. Hän itsekin laittaa sellaiset jalkaansa, kun lähtee kävelylle.

Vaari ei mielestään ”rouskuttavia” kenkiä tarvitse. Hänellä on hyvä tasapaino. Ei ole kaatunut ennen eikä aio kaatua nytkään. Ne tekevät reikiä auton mattoon, pihalla kävellessä rouskuvat ja kaupassa ne vasta ikävää ääntä pitävätkin, perusteli vaari. Hän ei halua, että koko tienoo tietää, milloin hän liikkuu. Minua vaari ei kiellä niitä käyttämästä, mutta vitsaili, että minä olen niin vikkelä, että en ehdi kaatumaan, joten turhat ovat minullekin.

Tytär ei antanut periksi, vaan ilmoitti, että meidän on laitettava nastakengät jalkaan ja käytävä testikävelyllä postilaatikolla. Hän lähtee vasta sitten, kun on nähnyt meidän kokeilevan kenkiä kunnolla. Ei siinä auttanut vaarin venkoilu tai selittely väärästä koosta, kun tytär vaati ja komensi, joten me sitten marssimme peräkanaa postilaatikolle ja takaisin. Vaari nosteli mielenosoituksellisesti koipiaan kuin vanha sotaratsu ja palattuaan vielä murahteli yrmeänä tyttären kysymykselle, että eikö ollut eri hyvä tuntuma. Mutta kun tytär kiukuspäissään lipsautti hinnan, minkä oli nastoista maksanut, niin eipä nostanut vaari kenkiä enää ylähyllylle.

Hinnasta viis, minusta nastakengät ovat mainiot. Kyllä minä voin noita jatkossa käyttää. Ne sujahtavat jalkaankin helpommin kuin vetoketjulliset nahkasaappaani. Rutinaahan ne kyllä jalan alla pitävät, mutta eipä tosiaan liukasta yhtään. Nastojen jäljet jäävät jäähän niin kuin auton talvirenkaista. Aika hienoa. Taidankin nimetä ne sen rallikuskin mukaan Vatasiksi.

Laitan siis Vataset jalkaan ja lähden iltakävelylle. Koettakaapa pysyä perässä!

Ystävänpäivän kortteja

Jo vain minä niin ilahduin, kun sain laatikon täydeltä ystävänpäiväkortteja. Tarkkaan laskien kaksikymmentäyksi kappaletta. Kyllä tuo ystävänpäivä on hyvä keksintö. Tulee silloin otettua yhteyttä niihin, jotka vielä ovat elossa. Vuosi vuodelta on ystävät vähentyneet, kun ovat muuttaneet mullan alle. Moni ystävämme on jo siinä kunnossa, että ei pysty enää korttia tai mitään muutakaan kirjoittamaan, mutta jotkut, jotka pystyvät soittamaan niin soittavat ja toivottelevat ystävänpäivät. Kaikkien terveys ei riitä siihenkään, kun kännykkä ei pysy kädessä. Muutamalta on mennyt muisti. Tuntuu yhtäkkiä niin kovin haikealta.

Vaarikin myhäili korttien paljoutta, vaikka heti perään puhisi ”amerikkalaisesta hapatuksesta”. Jos hän tietäisi, että minä lähetin niitä ainakin sata, niin siitä tulisi sanomista. Ei hän siitä kyllä vihiä saa, minä kun ostelen kortit pitkin vuotta. Aina kun kaupassa tulee nätti kortti vastaan, niin ostan ja kirjoitan sen. Eihän kukaan jaksa montaa yhdellä kertaa kirjoittaa. Kumilenksulla pidän kortit nipuissa, ja säilytän niitä lipaston ylimmän laatikon takaosassa ystävänpäivää odottamassa – ja poissa vaarin silmistä.

Kortin tai parin ostaminen viikossa ei tunnu niin isolta ostokselta, kuin jos ostaisi kaikki yhdellä kertaa. Ne ovat nimittäin aika kalliita, puolitoista euroa kappale. Kyllä minä rahan arvon ymmärrän. Mutta ei ystävyyttä – eikä sen puoleen ystävällisyyttäkään – mitata rahassa. Jos nyt kerran vuodessa lähettää ystävänpäivänä kortin mukaville ihmisille, niin ei se ole hinta eikä mikään. Varsinkaan kun ei tarvitse ostaa postimerkkejä, sillä minulla on ikimerkkejä vielä moneksi vuodeksi. Ostin nimittäin laatikon reunaan aika monta sadan kappaleen rasiaa silloin, kun niitä mainostettiin.

Vähän vaari kyllä ihmetteli, miten hänelle oudot Tiinat ja Tepot, Laaksot ja Lahtiset lähettävät minulle ystävänpäiväkortteja. Vastasin, että ei tarvitse huolehtia, minä kyllä tunnen melkein kaikki. En ole kertonut, että minä olen jo monena vuonna tipautellut iltakävelyllä kortit kaikille naapureille, jotka asuvat meistä näköetäisyydellä tai kävelymatkan päässä. Kyllä olisi vaari ylpeä, jos tästä tietäsi. Laskin nimittäin, että siinä säästi postimaksuissa ainakin viisikymppiä.

Moottoripyörämessujen tuliainen

Jo vain minä niin ilahduin, kun vaari tuli viime viikon messureissultaan ilman mopoa. Jännitin koko sunnuntain, että mitä ne huru-ukot siellä keskenään keksivät – olivat niin hekotelleet nuortuvansa ja ”löytöjä” tekevänsä. Helpotuksesta huokaisin, kun tulivat kotiin eikä ollut pyörästä enää mitään puhetta.

Outoa hiljaisuutta kesti monta päivää. Ajattelin jo, että vaari tulee uudestaan kipeäksi. Kun koko ukkoporukka vaikeni kuin muuri, niin arvelin heihin iskeneen sen ikäriisin, mistä nykyisin puhutaan. Että ovat vasta nyt siellä mopojen keskellä tajunneet, että eivät ole enää ketteriä poikasia. Sillä jos voi ikäriisi olla kolmekymppisillä ja viisikymppisillä, niin kai se voi yhtä hyvin iskeä kahdeksankymppi-siinkin? Toiset ovat ehkä vähän hitaampia hoksaamaan ajankulumisen. Eikä ollut riisi-diganooseja vielä meidän nuoruudessa. Ei silloin ehditty vuosien karttumista mitenkään erityisesti pohtia, sitä vaan oltiin ja elettiin.

Vaan selvisipä keskiviikkona, mistä joukkovaikeneminen johtui. Ei ollut mikään riisi, vaan yhteinen salassapitosopimus. Olivat sitten hurahtaneet messuilla mopon asemesta mönkyrään, jossa on työntö-levy lumen pukkaamista varten ja ostaa paukauttivat sellaisen taloyhtiön nimiin! On kuulemma tarpeellinen varsinkin nyt, kun lumilingot ovat kaikkialta loppuneet. Sillä on nyt hyvä työnnellä lumet pois pihasta, eikä tarvitse kenenkään pelätä, että rasittuu liikaa – eikä varsinkaan minun lähteä lumitöihin yöllä. (Mistä se vaari senkin tietää?) Olivat päättäneet porukalla, että meille naisille ostoksesta ei kerrota ennen, kuin kone seisoo pihamaalla. Olisivat muka joutuneet kuuntelemaan ”turhaa marinaa ja motkotusta monta päivää”. Kun vempele on pihalla, niin meiltä ei kuulemma voi tulla moitteen sanaa, sillä pystyvät heti näyttämään, miten tarpeellinen se on.

Voi hyvät ihmiset sentään! Kyllä me naiset säikähdettiin, kun se rekka peruutti pihamaalle. Miehet sen sijaan intoilivat ja hötkyilivät kuin pikkupojat. Hyvä kun eivät alle jääneet. Piti kuskin huutaa heille auton ikkunasta, että alta pois. Ja sitten kun olivat ostoksensa maahan saaneet, niin kilvan sen päälle istumaan! Olavinkin jalka nousi niin kepeästi, että en ollut silmiäni uskoa, ja Elvi nakkasi nitroa suuhunsa, kun jo etukäteen pelkäsi, mitä tuleman pitää.

Sitä mönkyrän pörinää tässä on nyt kuunneltu koko loppuviikko. Vaikka lunta on satanut jatkuvasti, niin meidän pihaan se ei ole ehtinyt asettua, kun ovat koko ajan olleet sitä kasaan puskemassa. Ihan on kuin ralliradan vieressä asuisi. Minä tein niille vuorolistan, kun tuntui jo riita tulevan, että kuka saa ajaa ja kuinka kauan. Ja sen päätin, että jos minä en saa kolata heti herättyäni tavallisella kolalla, niin eivät kyllä ukotkaan pöristele moottorillaan ennen aamukuutta. Päätyasunnon nuorimies, joka ystävällisesti luovutti ajovuoronsa vaarille, tosin sanoi, että hän kyllä malttaa odottaa myöhempäänkin. Vii-konloppuna kello kymmenen riittää kuulemma mainiosti. Että niin kohtelias nuorimies.