Tuulen viemää

Jo vain minä niin ilahduin, kun on niin ihanan sateinen ja myrskyisä sää. Ihan on oikea syksyn tuntu. Minusta on mukavaa, kun päivät pimenevät, ja sade ropisee kattoon; silloin voi ihan luvalla istua sisällä kuuntelemassa radiota ja kutomassa siinä samalla vaikka sukkaa. 

Kyllä minä ennen olen tuulisellakin ilmalla ulkoillut ja siitäkin tykännyt, mutta jatkossa mietin, rohkenenko enää lähteä. Nimittäin toissa päivänä, kun uskaltauduttiin Vaarin kanssa kävelylle, niin ihan meinasi puhuri viedä minut mennessään, kun avasin sateenvarjon tihkusateelta suojaksi. Tuulenpuuska tarttui varjoon ja jeskamandeera, kun sai Variksen Mummu kyytiä! En ole sellaista laukkaa juossut sitten kouluaikojen. Vaari jäi kuin nalli kalliolle. Minä tarrasin varjosta kiinni molemmin käsin, enkä edes ajatellut päästää irti – en hoksannut, että niinkin olisi voinut tehdä. Varmaan ajattelin, että tulee sanomista, jos annan tuulen viedä meidän ainoan sateenvarjon, joka on ostettu syksyllä 1969 Veeti-enon hautajaisiin. 

Tuuli veti minut mukaansa niin nopeasti, etten ehtinyt edes pelästyä, ennen kuin varjo antoi periksi, ja pysähdyin kuin seinään. Sitten vasta säikähdin, ja ihan sydän alkoi läpättää. Onneksi ei tullut autoja vastaan!Vaarikin hätääntyi sen verran, että ei yhtään rutissut varjon rikkoutumisesta. Rinnalle päästyään totesi vaan henkeään haukkoen, että minullehan pitää jatkossa laittaa kiviä taskuun. 

Rikkimenneestä varjosta sain hyvän syyn ostaa itselleni oman sateenvarjon. Itse asiassa ostin uudet meille molemmille. Vaarille sellaisen samanlaisen mustan ja pitkävartisen kuin se rikki mennyt, mutta itselleni valitsin punaisen pamppumallin. Pieneksi pampuksi pakkautuvan mallin ostin siksi, että olen muillakin naisilla nähnyt tuollaisia käsilaukkuun mahtuvia varjoja. Punainen on minun lempivärini, mutta toimii nyt varjossa varoitusvärinä, että älä avaa tuulessa. Vaikka kyllä tuosta tapauksesta sellainen muistijälki jäi, että kun kuulen sanat ”tuulen viemää”, niin mieleen tulee muutakin kuin Clark Gable ja Vivien Leigh.

Vaarin kanssa kävelyllä

Jo vain minä niin ilahduin, kun tuli aivan pilvinen päivä. Ilma vaan olla möllötti. Mielestäni se on harvinaista näin syksyllä. Ei tuullut, ei uhannut sateella eikä paistanut aurinko silmiin, joten Vaarilla ei ollut mitään syytä olla lähtemättä kanssani ”ylimääräiselle” päiväkävelylle.

Vaarin kävelyseura nyt toisaalta on vähän sama kuin kävelisi yksin, sillä vaikka minä kuinka yritän pitää keskustelua yllä ja tehdä huomioita naapurustosta, niin hän vaan marssii puhumatta. Minä puolestani tarkkailen naapureita ja heidän pihojaan, sillä televisiossa muistintutkijat kertoivat, että ihmisten, varsinkin meidän vanhojen, on hyvä pitää huomiokykyään yllä ja pysyä tarkkaavaisena.

Esimerkiksi tänään huomasin, että Korhosen piha oli haravoitu, Niemisen piha ei ollut. Järvisen Tuulalla roikkui keittiön pöytäliina pyykkinarulla kuivumassa, joten hänellä oli ollut kylässä se sukulainen, joka aina roiskauttaa kahvia liinalle. Mäkisellä puolestaan olivat lapsenlapset kylässä parhaillaan, koska hiekkaleluja oli portaiden edessä pitkin ja poikin. 

Minusta tuo on hyvä suoritus, sillä Vaari kulkee usein niin kiivasta tahtia, että minulla on täysi työ kipittää perässä. Sekin kyllä vähän vaikeuttaa keskustelemista. Luulisi, että ihmisten tekemiset kiinnostaisivat toista ihmistä, mutta ei. Jotain Vaari saattaa matkalla murahtaa, mutta yleensä vain ohjeistaa minua, että ”Jätä kotiin tuo kommentointi.” Minä mitään kommentoi, vaan yritän keskustella.  

Ei Vaarikaan toki sokkona kävele; kyllä hänkin jotain huomaa, nimittäin kulkupelit. Minä erotan värit ja jos tarpeeksi lähelle pääsen, niin tunnistan Volvon, Mersun ja Volkkarin merkit – ja Ooppelin tietysti, mutta minusta nykyautot ovat kaikki saman näköisiä. 

Naapurien autot saavat Vaarin kielenkannat irtoamaan, mutta se tapahtuu vasta kotona. Varsinkin kun joku on vaihtanut autonsa, niin Vaarilla on monta painavaa mielipidettä, jotka hän mielellään jakaa muillekin. Silloin on minun vuoroni olla hiljaa ja nyökytellä kuulemisen merkiksi, vaikka itse asiasta minä en yleensä ymmärrä höykäsen pöläystä. Luennon kestäessä minä usein alan suunnitella seuraavan kesän kukkaistutuksia.