Naapuriin muutti enkeli

Jo vain minä niin ilahduin, kun naapuriin muutti Enkeli. Ei ihan seinän taakse, mutta tähän meidän kortteliin, ja se on ihan riittävän lähelle. Ei hän ole oikea enkeli, mutta Vaari antoi uuden naapurin pojalle tuollaisen lempinimen. Ihmettelen kyllä, kun tietääkseni ei Vaari ole edes nähnyt, että onko hänellä enkelikiharat saati muuten kaunis olemus.

Meidän kahden rivitalon taloyhtiömme on varsin hiljainen paikka asua, kun olemme kaikki eläkeläisiä. Naapurusto on vähän enemmän äänekäs, kun siinä sentään asuu lapsiperheitä, ja sieltä kuuluu niitä elämän isompiakin ääniä. Nyt tuli kuitenkin aivan uusi ääni, kun Veikon ja Marjan entiseen taloon muutti perhe, jossa on myös mopoikäinen poika.

Minähän olen aamuvirkku, ja juon ensimmäisen aamukahvini jo ennen aamuviittä, mutta Vaari nukkuu mielellään yhdeksäänkin asti. Vaan eipä nuku enää! Ei ainakaan arkena, kun naapurin poika polkaisee moponsa käyntiin ja lähtee kouluun. On siinä ajokissa niin miehekkäät pörinät, että ensimmäisenä aamuna minäkin säikähdin. Nyt olen jo tottunut ja oikein odotan sitä ensimmäistä jyrähdystä, johon Vaarikin herää. Sitä paitsi, vaikka kesä on ohi, niin meidän korttelissa se melkein niin kuin jatkuu, kun mopopoikien parvi pörisee isojen kimalaisten lailla iltaisin ja viikonloppuisin. 

Vaari sanoi, että ei mopossa kuulu olla tuollainen jumalaton mekkala, vaan että pojan pyörän pakoputki on rikki. Silloin minä ehdotin, että voisimme käydä tutustumassa uuteen perheeseen, ja Vaari voisi samalla auttaa poikaa mopon korjaamisessa. Vaikka Vaari on aina ollut innostunut kaikista moottoreista, niin tämän ajatuksen hän tyrmäsi täysin. Murahti, että korjatkoon itse koneensa. Hän ei kuulemma aio osallistua mihinkään helkatin juniorienkeleiden toimintaan. Minä en ollut tuollaisesta seurakunnan toiminnasta kuullutkaan, mutta Vaari ei suostunut selittämään sitä minulle sen enempää.

Nyt meillä on siis pörisevä herätyskello arkiaamuisin kello 7.40. Ei tarvitse enää katsella aamuteeveetä kuorsaamista kuunnellen, ja seuraa on, kun Vaarikin on hereillä.

Hyvä muisti

Jo vain minä niin ilahduin, kun totesin taas kerran, että minulla on hyvä muisti. Muistiasiat tulivat puheeksi, kun tytär oli nähnyt jonkun Muistiviikko-esitteen ja patisteli meitä Vaarin kanssa osallistumaan johonkin tapahtumaan.

Itse asiassa ikäisekseni, siis yli 80-vuotiaaksi, minun muistini on suorastaan loistava. Ainakin jos vertaan Sylviin tai Kaijaan. He muistavat vain ikäviä asioita, vaikka ovat monta vuotta minua nuorempia. 

Mukavien asioiden lisäksi minä muistan aina sammuttaa valot ja kääntää hellan pois päältä, kun olen sitä käyttänyt. Jääkaapin oven suljen huolella, niin kuin kaikki muutkin ovet. Tai en minä niitä erityisen huolellisesti sulje, mutta panen kiinni sen enempää ajattelematta. Ei sitä tarvitse erikseen muistaa, ainakaan minun, mutta toista se on Kaijalla: häneltä tuppaa jäämään kaikki ovet auki, ja sitten hän kopsauttaa päänsä milloin minkin keittiökaapin oven kulmaan. Ja valot palavat aina joka huoneessa. Minusta se on kummallista, ettei sellaisia asioita muista. Epäilen kyllä, että ne valot on päällä pimeänpelon vuoksi, mutta Kaija ei kehtaa tunnustaa sitä.

Nuoretkaan ihmiset eivät nykyisin ole kovin hyvämuistisia, mutta eipä heidän ole enää tarviskaan, kun kaikki löytyy kännykästä. Ennen oli pakko muistaa osoitteet ja puhelinnumerot. Nyt voi valita ruudulta tutun nimen, ja puhelin soittaa itsestään. Minä kun olin ennen ahkera kirjeiden ja korttien kirjoittelija, niin osaan vieläkin ulkoa ystävien ja sukulaisten osoitteet ja postinumerot. 

Nuorison mielestä kirjeiden kirjoittaminen ja postikorteilla muistaminen on kuulemma katoavaa kansanperinnettä. Tyttärenpojalta kun pyysin maisemakorttia Ruotsin reissulta, niin ressukka toi minulle kortin kun tuli käymään. Ei hänelle ollut tullut mieleenkään lähettää sitä postitse. ”Kauhee vaiva kirjottaa ja postittaa! Enkä mä tiedä teidän osotetta. Ihan oikeesti? Eiks mutsi näyttänyt kuvia kännykästä?” 

Vaarin muistista minä olen välillä huolissani. Olen miettinyt, että onkohan hänellä sellaisia ajoittaisia muistikatkoksia. Ainakin silloin, kun pitäisi lähteä kylään, niin kuin Turkuun Irman luokse, niin Vaari ei muista sellaisesta kuulleensa. Onneksi minä muistan kaikki tärkeät asiat – ja muistutan Vaaria laittamaan pyhähousut jalkaansa ennen Turkuun lähtöä.

Tuhkatkin pesästä

Jo vain minä niin ilahduin, kun kuulin, että Veikko ja Marja-rouva saivat talonsa myytyä. Heidän omakotitalonsa tuossa naapurikadulla oli ollut myynnissä pidemmän aikaa. Rouva alkoi jo olla huolissaan, sillä heillä oli valmiiksi katsottuna keskustasta rivitalohuoneisto.

Senpä vuoksi minä vähän hämmästyin, kun näin Marjan urakoivan koristepensaita irti. Minä olen aina luullut, että rivitalojen pihat ovat varsin pieniä. ”Kyllä nämä johonkin saa mahtumaan”, vastasi Marja. ”Täytyy myös muistaa ottaa takasta tuhkat mukaan ennen muuttoauton tuloa. Tuhka on hyvää lannoitetta perennoille!”

Samaan syssyyn ilmestyi Veikkokin tien reunalle ja alkoi irrotella postilaatikkoa. Minä ihmettelin, että mihin hän sitä tarvitsee, kun rivitaloissa on yleensä yhteinen laatikkorivistö valmiina. ”Toki siellä sellainen on odottamassa”, Veikko myönsi, mutta ilmoitti vaihtavansa tämän oman peltisen sinne muovisen tilalle. Minä huolestuin, että mihinkäs sen uuden perheen posti tulee, kun Veikko vie laatikon. Veikko vastasi kuin lapselle, että he ostavat tietysti uuden. Kauppakirjassakin lukee, että irtain ei kuulu kauppaan. ”Eiköhän irtainta ole kaikki se, minkä saa irrotettua? Verhotangot, pyyhekoukut, rappuralli ja sen semmoiset”, luetteli Veikko. ”En kai minä nyt rahanarvoista tavaraa taakseni jätä, jos eivät niistä erikseen maksa.”

Minä olen pitänyt Vaaria visuna miehenä, mutta ei hän kyllä ole mitään Veikkoon verrattuna. Tuolla tavalla sitä on varmasti rikastuttu, kun on osattu olla tarkkoja omaisuudesta. Täytyypä meidänkin tutkia kauppakirjaa seuraavalla kerralla tarkemmin!

Maskin takana

Jo vain minä niin ilahduin, kun eivät vielä kieltäneet käyttämästä koronamaskeja.

Ensin nuo maskit tuntuivat hankalilta, mutta nyt kun niiden käyttöön on tottunut, niin eivätpä nuo enää haittaa – päinvastoin. Asioilla käydessä taidan pitää niitä vielä senkin jälkeen, kun suositus poistuu.

Ensinnäkin, maski on siitä hyvä, että vaikka olisi salaatinpala liimaantunut hampaaseen tai paprikankuoren pala vilkuttaisi ikenen juuresta, niin kukaan ei näe. Maskin takana voi hymyillä ihan niin leveästi kuin haluaa, eikä ole häiriöksi herkimpienkään kanssaihmisten silmille. 

Toiseksi, maski laimentaa naapurin Paavon pahimmat valkosipulihönkäilyt. Hänen laillaan minäkin uskon valkosipulin hyvää tekevään voimaan, mutta runsas valkosipulin syönti karkottaa pöpöjen lisäksi myös ihmiset. Maski sentään vähän lieventää hengityksestä ympäristöön leviävää terveysvaikutusta. Vaarikin laittaa suosiolla maskin naamalleen, kun ollaan Paavon kanssa hoidettu terveyttä.

Kolmanneksi – tämä on kyllä melkein salaisuus – minun silmäni pääsevät paremmin esille, kun muu naama jää maskin taakse piiloon.  Kun silmät korostuvat, niin maskin takaa voi luoda salaperäisiä silmäyksiä aivan kuin Greta Garbo vanhoissa mustavalkoisissa elokuvissa. Sellaisia minä tässä päivänä muutamana harjoittelin peilin edessä. 

Kaupungissa käydessä päätin kokeilla, että onko silmäharjoituksista ollut mitään hyötyä. Tulin siihen tulokseen, että aika taitava minä taidan jo olla, sillä ihan vieras mies tuli minulta kysymään, että olenko eksynyt. Olihan se melko romanttista. Minä kuitenkin kainosti vastasin, että kiitos kysymästä hyvä herra, mutta odottelen tässä vain miestäni takaisin tuolta optikolta.