Vaarin kanssa kävelyllä

Jo vain minä niin ilahduin, kun tuli aivan pilvinen päivä. Ilma vaan olla möllötti. Mielestäni se on harvinaista näin syksyllä. Ei tuullut, ei uhannut sateella eikä paistanut aurinko silmiin, joten Vaarilla ei ollut mitään syytä olla lähtemättä kanssani ”ylimääräiselle” päiväkävelylle.

Vaarin kävelyseura nyt toisaalta on vähän sama kuin kävelisi yksin, sillä vaikka minä kuinka yritän pitää keskustelua yllä ja tehdä huomioita naapurustosta, niin hän vaan marssii puhumatta. Minä puolestani tarkkailen naapureita ja heidän pihojaan, sillä televisiossa muistintutkijat kertoivat, että ihmisten, varsinkin meidän vanhojen, on hyvä pitää huomiokykyään yllä ja pysyä tarkkaavaisena.

Esimerkiksi tänään huomasin, että Korhosen piha oli haravoitu, Niemisen piha ei ollut. Järvisen Tuulalla roikkui keittiön pöytäliina pyykkinarulla kuivumassa, joten hänellä oli ollut kylässä se sukulainen, joka aina roiskauttaa kahvia liinalle. Mäkisellä puolestaan olivat lapsenlapset kylässä parhaillaan, koska hiekkaleluja oli portaiden edessä pitkin ja poikin. 

Minusta tuo on hyvä suoritus, sillä Vaari kulkee usein niin kiivasta tahtia, että minulla on täysi työ kipittää perässä. Sekin kyllä vähän vaikeuttaa keskustelemista. Luulisi, että ihmisten tekemiset kiinnostaisivat toista ihmistä, mutta ei. Jotain Vaari saattaa matkalla murahtaa, mutta yleensä vain ohjeistaa minua, että ”Jätä kotiin tuo kommentointi.” Minä mitään kommentoi, vaan yritän keskustella.  

Ei Vaarikaan toki sokkona kävele; kyllä hänkin jotain huomaa, nimittäin kulkupelit. Minä erotan värit ja jos tarpeeksi lähelle pääsen, niin tunnistan Volvon, Mersun ja Volkkarin merkit – ja Ooppelin tietysti, mutta minusta nykyautot ovat kaikki saman näköisiä. 

Naapurien autot saavat Vaarin kielenkannat irtoamaan, mutta se tapahtuu vasta kotona. Varsinkin kun joku on vaihtanut autonsa, niin Vaarilla on monta painavaa mielipidettä, jotka hän mielellään jakaa muillekin. Silloin on minun vuoroni olla hiljaa ja nyökytellä kuulemisen merkiksi, vaikka itse asiasta minä en yleensä ymmärrä höykäsen pöläystä. Luennon kestäessä minä usein alan suunnitella seuraavan kesän kukkaistutuksia.

Naapuriin muutti enkeli

Jo vain minä niin ilahduin, kun naapuriin muutti Enkeli. Ei ihan seinän taakse, mutta tähän meidän kortteliin, ja se on ihan riittävän lähelle. Ei hän ole oikea enkeli, mutta Vaari antoi uuden naapurin pojalle tuollaisen lempinimen. Ihmettelen kyllä, kun tietääkseni ei Vaari ole edes nähnyt, että onko hänellä enkelikiharat saati muuten kaunis olemus.

Meidän kahden rivitalon taloyhtiömme on varsin hiljainen paikka asua, kun olemme kaikki eläkeläisiä. Naapurusto on vähän enemmän äänekäs, kun siinä sentään asuu lapsiperheitä, ja sieltä kuuluu niitä elämän isompiakin ääniä. Nyt tuli kuitenkin aivan uusi ääni, kun Veikon ja Marjan entiseen taloon muutti perhe, jossa on myös mopoikäinen poika.

Minähän olen aamuvirkku, ja juon ensimmäisen aamukahvini jo ennen aamuviittä, mutta Vaari nukkuu mielellään yhdeksäänkin asti. Vaan eipä nuku enää! Ei ainakaan arkena, kun naapurin poika polkaisee moponsa käyntiin ja lähtee kouluun. On siinä ajokissa niin miehekkäät pörinät, että ensimmäisenä aamuna minäkin säikähdin. Nyt olen jo tottunut ja oikein odotan sitä ensimmäistä jyrähdystä, johon Vaarikin herää. Sitä paitsi, vaikka kesä on ohi, niin meidän korttelissa se melkein niin kuin jatkuu, kun mopopoikien parvi pörisee isojen kimalaisten lailla iltaisin ja viikonloppuisin. 

Vaari sanoi, että ei mopossa kuulu olla tuollainen jumalaton mekkala, vaan että pojan pyörän pakoputki on rikki. Silloin minä ehdotin, että voisimme käydä tutustumassa uuteen perheeseen, ja Vaari voisi samalla auttaa poikaa mopon korjaamisessa. Vaikka Vaari on aina ollut innostunut kaikista moottoreista, niin tämän ajatuksen hän tyrmäsi täysin. Murahti, että korjatkoon itse koneensa. Hän ei kuulemma aio osallistua mihinkään helkatin juniorienkeleiden toimintaan. Minä en ollut tuollaisesta seurakunnan toiminnasta kuullutkaan, mutta Vaari ei suostunut selittämään sitä minulle sen enempää.

Nyt meillä on siis pörisevä herätyskello arkiaamuisin kello 7.40. Ei tarvitse enää katsella aamuteeveetä kuorsaamista kuunnellen, ja seuraa on, kun Vaarikin on hereillä.

Tuhkatkin pesästä

Jo vain minä niin ilahduin, kun kuulin, että Veikko ja Marja-rouva saivat talonsa myytyä. Heidän omakotitalonsa tuossa naapurikadulla oli ollut myynnissä pidemmän aikaa. Rouva alkoi jo olla huolissaan, sillä heillä oli valmiiksi katsottuna keskustasta rivitalohuoneisto.

Senpä vuoksi minä vähän hämmästyin, kun näin Marjan urakoivan koristepensaita irti. Minä olen aina luullut, että rivitalojen pihat ovat varsin pieniä. ”Kyllä nämä johonkin saa mahtumaan”, vastasi Marja. ”Täytyy myös muistaa ottaa takasta tuhkat mukaan ennen muuttoauton tuloa. Tuhka on hyvää lannoitetta perennoille!”

Samaan syssyyn ilmestyi Veikkokin tien reunalle ja alkoi irrotella postilaatikkoa. Minä ihmettelin, että mihin hän sitä tarvitsee, kun rivitaloissa on yleensä yhteinen laatikkorivistö valmiina. ”Toki siellä sellainen on odottamassa”, Veikko myönsi, mutta ilmoitti vaihtavansa tämän oman peltisen sinne muovisen tilalle. Minä huolestuin, että mihinkäs sen uuden perheen posti tulee, kun Veikko vie laatikon. Veikko vastasi kuin lapselle, että he ostavat tietysti uuden. Kauppakirjassakin lukee, että irtain ei kuulu kauppaan. ”Eiköhän irtainta ole kaikki se, minkä saa irrotettua? Verhotangot, pyyhekoukut, rappuralli ja sen semmoiset”, luetteli Veikko. ”En kai minä nyt rahanarvoista tavaraa taakseni jätä, jos eivät niistä erikseen maksa.”

Minä olen pitänyt Vaaria visuna miehenä, mutta ei hän kyllä ole mitään Veikkoon verrattuna. Tuolla tavalla sitä on varmasti rikastuttu, kun on osattu olla tarkkoja omaisuudesta. Täytyypä meidänkin tutkia kauppakirjaa seuraavalla kerralla tarkemmin!